Voihan suru ja voihan ilo.

Tänään pienen pieni Caracol sitten lähti omaan kotiin. Onnistuin pidättelemään itkua, kun haettiin. Lapsen sitten myöhemmin sanoessa, että sen tulee Caracolia ikävä, ei enää voinut olla pientä itkua tirauttamatta. Kamalan vaikeeta tollanen luopuminen, vaikkakin tiesi, että koira on vain hoidossa ja etsii kotia. Caracol kuitenkin oli aivan mahtava koira, kiltti ja ystävällinen ja reipas.

Hyvää tässä kaikessa on kuitenkin se, että jäi lähelle asumaan ja hoitopaikkaa tarvittaessa saa aina tulla meille. Joten eiköhän me tässä vielä nähdä :) Ja kyläänkin saadaan tarvittaessa mennä :)

Tältä näytti Caracolin ja mäyräkoiran viime hetket, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... <3

Ihania poikia <3

Kuitenkin olen melko varma, että heinäkuun jälkeen meidän pesue voisi vastaanottaa seuraavan kodin etsijän... Oli äärettömän hieno huomata, miten koira alkaa voimaan paremmin, paino nousee, turkki alkaa kiiltämään ja se nauttii seurasta... Kaiken maailman kokemuksia sitä onkin :)
Mies kyllä tuumasi, että ei kovin montaa menetystä kestä, tai tulee hulluksi... :) Mut eihän kai niistä kaikista tarvii luopua, hahaa :) Caracol olis kyllä ehdottomasti ollut sellainen, joka olis kannattanut pitää, jos koiran olisi itselleen halunnut. Jopa isäni, joka ei ole juurikaan viehättynyt koirista (tai on omalla tavallaan, muttei elämäntyylinsä vuoksi; paljon matkustelua jne.) sanoi alkujaan, että tämän on "ihan älyvapaata puuhaa", kun sanoin että meille tulee kotihoitolainen. Nyt kun sitten kerroin, että Caracol lähti, niin kysyi sitten, että meinataanko ottaa toinen hoitolainen jossain kohtaa. Kun vastasin, että eiköhän, niin tuo tuumasi, että "sehän hieno homma". Niin ne päät kääntyy... :)